Kirkkosanomat - 18.12.2007 10/2007 s. 6-7
Joululauluja kanjonissa
Marjaana Perttula
Televisiosta tuttu toimittaja JussiPekka Rantanen muistaa, kuinka hän tulevan vaimonsa kanssa lauloi joululauluja hyvin kaikuvassa kanjonissa Texasissa. Ilona Salomaa kertoo nauraen, kuinka pipareista tuli toffeita, kun naisen logiikka ei toiminutkaan. Leena Reikon mieleen ovat jääneet Betlehemin-käynnit.
Kaikki karttapallot tuovat Ulla Kamppisen mieleen joulun, jolloin hän huokasi helpotuksesta, kun paketista tulikin karttapallo eikä ompelukone.
Freelance-toimittaja Leena Reikon raportit Betlehemin joulusta tulivat tutuiksi niinä vuosina, kun hän työskenteli Lähi-idässä. Leena muutti viime vuonna Suomeen mukanaan kolme kissaa: Jassu (kuvassa), Adrian ja Mustis.
Jussi-Pekka Rantanen vietti todella erilaisen joulun vuonna 1998 Texasissa.
Matti Karppinen/Kuvakotimaa
ouluaattona kristityn maailman katse kääntyy aina Betlehemiin, ja jouluaaton ohjelma oli usean vuoden ajan selvä myös Jerusalemissa työskentelevälle freelance-toimit taja Leena Reikolle. Yleisradio halusi raportin paikan päältä. — Yksi hauska sattumus tulee mieleeni kolmen vuoden takaa. Olin menossa Betlehemiin työkeikalle Ruotsin radion kollegan kanssa. Israelin armeijan tarkastuspisteellä meiltä tivattiin, miksi olemme menossa Betlehemiin. Kollegani Christer Friden oli lupsakka mies ja hän sanoi ihan pokkana, että ”olemme toimittajia ja olemme kuulleet, että Jeesus syntyi tällä pari tuhatta vuotta sitten ja että olemme menossa tarkistamaan asian todenperäisyyttä”... Eiväthän sotilaatkaan osanneet kuin nauraa ja pääsimme eteenpäin, Leena Reikko kertoo. Reikko palasi viime vuonna Lähi-idästä Suomeen, ei kuitenkaan takaisin Poriin, vaan entiseen mummolaansa Nakkilaan. Mukana matkusti hänen kolme kissaansa, jotka nyt nauttivat Leenan ja hänen ystäviensä kanssa toisesta joulusta lumen keskellä.
Joululauluja kanjonissa
Porista kotoisin oleva juontaja-toimittaja Jussi-Pekka Rantanen on yleensä viettänyt joulun perhepiirissä ja kotioloissa – yhtä lukuun ottamatta. Vuonna 1998 hän opiskeli Teksasissa, jonne hänen tuleva vaimonsa matkusti joululomalla. Pari vuokrasi auton ja ajoi halki erämaan Big Bendin luonnonpuistoon. — Keskellä villiä luontoa, jylhien vuorten syleilyssä oli pieni hotelli. Se oli ainoa satojen mailien säteellä, ja siellä vietimme jouluyön. Erämaan hiljaisuudessa sytytimme viinipulloon istutetun kynttilän ja avasimme Suomesta asti matkanneet pienet paketit. Luonnonpuistossa kun oltiin, jouluyönä olisi ollut tilaisuus mennä kuuntelemaan ulkoilmaluentoa kojoottien elämästä. Menimme sen sijaan kaikuisaan kanjoniin laulamaan joululauluja kaksiäänisesti, Jussi-Pekka Rantanen kertoo. Joulupäivän iltana he jatkoivat matkaa ja löysivät yön jo laskeutuessa vihdoin nuhjuisen ravintolan kaupungista nimeltä Terlingua Ghosttown. — Nimi kertoo paljon. Saluunan sisällä meno oli kaukana siitä joulurauhasta, johon olimme tottuneet koti-Suomessa. Letkeä country tah
ja muita muistoja
Marjaana Perttula Marjaana Perttula
Raino Salmijärvi
Ilona Salomaa kertoo jännittävänsä joulupukin tuloa yhdessä neljän lapsenlapsensa kanssa.
Saga Wiklund
Anu Päljänojalle lapsuuden joulut ovat täynnä hyviä muistoja. Papintyössään hän saa kertoa jouluna ilosanomaa Vapahtajan syntymästä, maailman valkeudesta.
ditti T-luupihvejä kantavien tarjoilijoiden askelia, ja koko paikka oli koristeltu periteksasilaiseen tapaan lehmän kalloilla. Juhlan kunniaksi tyhjinä ammottavia silmäaukkoja tosin koristivat punaiset, sanomattoman kauniit joulupallot. Pieni pala taivasta, toteaa Jussi-Pekka Rantanen ironian hymy huulillaan.
Ponipalatsi toi kiitollisuuden
Porin Teljässä seurakuntapastorina työskentelevällä Anu Päljänojalla on paljon hyviä muistoja lapsuuden ja nuoruuden jouluista. Perheellä oli tapana ajella jouluaattona mummulaan ja viettää siellä aattoiltaa yhdessä serkkujen ja heidän perheidensä kanssa. Myös lahjat jaettiin yhdessä. Eräänä jouluna hän oli toivonut kovasti ponipalatsia. Hän oli kirjoittanut toiveestaan myös joulupukille ja äidin ohjeen mukaan hän oli jättänyt kirjeen eteisen ikkunalasille, josta pukki saattoi sen yön aikana hakea. Jännittyneenä pieni tyttö odotti aattoiltaa. Illan pimetessä pukki kolkutteli ikkunassa, ja oli lahjojen jakamisen aika. — Sain monta kaunista pakettia. Avasin ne nopeasti, mutta palatsia ei tullut esille yhdestäkään paketista.
Näin, kuinka serkkuni kuitenkin sai palatsin. Olin pettynyt. Oliko pukki antanut palatsin väärälle lapselle? Missä asiassa muka olin ollut tuhma, kun en saanut toivelahjaani? — Koko kotimatkan kiukuttelin ja olin pahalla tuulella. Äiti ja isä eivät vastanneet kysymyksiini ja huutoihini. Allapäin löntystelin autosta kotiimme sisälle ja astuin olohuoneeseen, jossa joulukuusi oli. Yhtäkkiä huomasin, että kuusen alla oli ISO PAKETTI! Menin kiireesti katsomaan, kenelle se oli - ja se oli minulle. Paketista tuli kuin tulikin esille toivomani ponien palatsi. Isä sanoi, että pukki oli varmaan unohtanut yhden lahjan tänne kotiin. Muistan vieläkin sen kiitollisen tunteen, kun sainkin sen, mitä olin hartaasti toivonut. Tämä aattoilta oli yksi elämäni mukavimmista, Anu Päljänoja kertoo.
Pipareista tuli toffeita
Yritysneuvoja Ilona Salomaan ”naurettavin juttu” tapahtui jouluna 1968, kun nuori perhe vietti ensimmäistä joulua kolmistaan. Petri oli tuolloin puolitoistavuotias. — Halusin olla oikein hyvä ja huolehtivainen äiti ja siihen tarvittiin, totta kai, joululeipomiset. Halusin leipoa siirappileipiä ja niinpä ”Kotiruoka”-keittokirja esiin ja tekemään taikinaa. Luin ohjetta, jonka mukaan siirappileipiin laitettiin vain 0,5 dl siirappia. Oivalsin heti, että keittokirjassa täytyi olla virhe! Ei kai nyt siirappileivissä voi olla niin vähän siirappia, Ilona kertoilee. Nuori perheenäiti päätteli, että puolen desilitran sijasta piti varmaankin olla puoli litraa siirappia. Sanoihan se jo naisen logiikkakin. — No, taikinasta tuli vetelää ja sangen makeaa. Sitä ei pystynyt leipomaan pipareiksi, vaan paistoin taikinaa levyinä. Ja niitä tuli paljon. Ne olivat tietenkin mahdottoman hyviä, karamellimäisiä, melkein toffeita, ja söimmekin niitä kuin karkkeja konsanaan. Levyt pakastettiin ja niinpä söimme ”joulupipareita” vielä juhannuksenakin, Ilona Salomaa nauraa heleästi. — En ole koskaan sen jälkeen tehnyt siirappileipätaikinaa, vaan turvaudun aina valmiiseen taikinaan. Niistä tulee oikein hyviä pipareita eikä ”karkkeja”, hän jatkaa.
Olematon ompelukone
Porilaisen Ulla Kamppisen, kolmen aikuisen tyttären äidin ja viiden lapP o r i n
senlapsen Ummun, helpottava joulumuisto liittyy ”olemattomaan” ompelukoneeseen. — Perheeni oli aina puoliksi leikillään ja puoliksi tosissaan pelotellut minua, että ostavat äidille joululahjaksi ompelukoneen. Olin sellaista käyttänyt viimeksi kansakoulun neljännellä luokalla, ommellut puolihameen ja kaksi tyynyliinaa, siinä kaikki kokemukseni ompelukoneesta, Ulla Kamppinen kertoo. Ullaa ajatus ei miellyttänyt. Millä hän ehtisi muiden töiden ohella opetella vielä ompelukoneen käyttöä? Ja sitten se tapahtui. Kuusen alle ilmestyi jouluaattona ompelukonelaatikko, kauniisti kultakoristeisella joulupaperilla päällystettynä. Lahjan saajan nimi oli sillä puolella pakettia, joka ei näkynyt ohi liikuttaessa. — Kun joulupukki tarttui pakettiin ja käänsi sitä kiduttavan hitaasti lukeakseen sieltä nimeni, hän tavasikin nimikortista, että HEIDILLE. Huokaisin hiljaa, helpotuksesta, ja varmasti eniten jännitin, kun tyttö avasi pakettiaan. Riemullani ei ollut rajoja, kun sieltä löytyi KARTTAPALLO, Ulla Kamppinen kertoo. Omasta lapsuudesta hänelle on jäänyt koskettavana sieluin sopukoihin Ester Ahokaisen kirjoittama jouluruno ”Kulki Jeesus-laps kerK i r k k o s a
ran”, jota äiti tapasi lausua lapsille. Kulki Jeesus-lapsi kerran pakkaslunta paljain jaloin. Loisti talot, loisti töllit kirkkain, kirkkain jouluvaloin. Kolkutti Hän moneen oveen; anoi saada yötä olla. Vuodettakaan ei Hän pyydä, maata voisi permannolla. Joku neuvoi toiseen taloon, toiset kielsi syyllä muulla. Kylmät sanat sydämestä lausuttihin hymysuulla. Väsyneenä viimein täytyi hangen päälle painaa poski. Talven viimaa kylmempänä sydämien kylmyys koski. Silloin, silloin taivahasta enkeleitä apuun juoksi! Mutta Jeesus itki hiljaa. Ihmissydämien vuoksi.
Marjaana Perttula